⭐️⭐️⭐️
On syytä syvästi miettiä, miksi ihmeessä Hercule Poirot pitäisi herättää henkiin ja vieläpä jonkun muun kuin Agatha Christien kirjoittamana.
Jos en kuitenkaan vertaa Sophie Hannahia maailman tunnetuimpaan dekkarikirjailijaan enkä välitä kuuluisimman salapoliisin uudelleensyntymästä, itsenäisenä teoksena Nimikirjainmurhat on perushyvä rikosromaani.
Hercule Poirot'n illallinen keskeytyy, kun kahvilaan ilmestyy pelästynyt nainen, joka väittää tulevansa pian murhatuksi. Myöhemmin Bloxham-hotellissa kuolee kolme ihmistä, joiden suuhun on työnnetty nimikoitu kalvosinnappi. Miten tapaukset liittyvät toisiinsa? Poirot ja Scotland Yardin etsivä Edward Catchpool alkavat selvittää murhatöiden tekijää.
Murhat ovat arvoituksellisia ja henkilögalleria mielenkiintoinen. Lopulta selviää, että juttuun sekaantuneet ihmiset ovat punoneet ehkä turhankin monimutkaisen suunnitelman peittääkseen jälkensä. Helpommallakin olisi ehkä päässyt, mutta sittenhän Poirot ei pääsisi lopuksi kertomaan juurta jaksain, miten kaikki kävi. Kuten lukijat Goodreadsissä ovat todenneet, Hannahin Poirot vain mystisesti TIETÄÄ, mitä tapahtui. Mestarietsivän vastapainoksi Catchpool tuntuu puolestaan olevan todella yksinkertainen ja lisäksi väärällä alalla jo ihan siksi, ettei pysty katsomaan ruumiita.
Pienestä kritiikistä huolimatta Nimikirjainmurhat oli kiva lukea ja sopivaa matkalukemista reissussa. En tosin tiedä, olisiko kirjailija itse tyytyväinen siihen, että teosta luonnehditaan perushyväksi, mutta useimmille lukijoille määritelmä kertonee juuri sopivasti.
Perushyvä, siis ehkä melkein hyvä tai sitten taatusti hyvä.? Vähän toista aikakautta ja turhan monimutkaista lopputulosta ajatellen.
VastaaPoistaTosiaan, hyvä ehkä määritellä, mikä on perushyvä! Sillä sanalla on monta merkitystä. Tässä tarkoitan ehkä "ok:ta", eli ei mahtava elämys mutta ei missään nimessä tuhlattua aikaa. Jos Hannahin tuotanto olisi tutumpaa ja tietäisin saavani aina samaa tasalaatua, perushyvä voisi hyvin olla "taatusti hyvä".
Poista