Édouard Louisin Ei enää Eddy (suom. Lotta Toivanen v. 2019) ei kelvannut ensimmäisen kustantajan julkaisemaksi, sillä "sen kuvaamaa köyhyyttä ei olisi Ranskassa ollut enää sataan vuoteen". Kieltämättä minäkin aloin lukiessani ihmetellä sitä, kuinka vuonna 1992 syntyneen Louisin omaelämäkerrallinen romaani sijoittuu niin takapajuiseen paikkaan, että voisi kuvitella sen tapahtuvan jossain kaukaisessa historiassa!
"En tiedä, olisivatko käytävän pojat kuvanneet käytöstään väkivaltaiseksi. Kylän miehet eivät käyttäneet koko sanaa, se ei kuulunut heidän sanavarastoonsa. Miehille väkivalta oli jotakin luonnollista, itsestäänselvää."
Pienessä, köyhässä kylässä on lohduton ilmapiiri. Miehet hakkaavat, naiset jättävät koulut kesken saadessaan lapsia. Joka ei kulje valmista uraa, herättää ihmetystä: "Se yksikin, niin vanha jo eikä vieläkään muksuja, se ei taida olla normaali. Se on varmaan lepakko."
Lapset kiusaavat toisiaan ja eläimiä (sisältövaroitus 😔), kukaan ei koskaan pääse kotikylänsä ulkopuolelle. Tekeminen on vähissä, elämä on näköalatonta.
"Juhlinta jatkui läpi koko yön, aina aamunkoittoon asti, se oli luppoaikaa, jolloin odotimme, että aika kuluisi tai pikemminkin että se koittaisi."
Harvalle aika koittaa. Eddykin yrittää sopeutua joukkoon, vaikka on silmiinpistävän erilainen. Esittäminen on raskasta, ja silti muut näkevät sen läpi.
Ehkä siksi, että Eddyn on mahdotonta jäädä, hän lähtee, on ensimmäinen perheestä ja kylästä. Vaikuttaa siltä, että hän on vihdoin kaltaistensa parissa, kunnes:
"Joku tulee,
Tristan.
Hän puhuu minulle
Moi Eddy, aina vaan yhtä homo?
Muut nauravat.
Minä myös."
Miten Eddylle käy, se selvinnee Louisin useista muista romaaneista. Omasta elämästä ilmeisesti riittää ammennettavaa.
P. S. Ihana Twin Peaksin kirsikkapiirakka on Leila Lindholmin Vielä yksi pala -kirjasta. Postaan ohjeen myöhemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti