Sinclairien upea, rikas, etuoikeutettu perhe, joka asuu kesät omalla yksityissaarellaan. Isoisä, joka hallitsee lapsiaan ja lapsenlapsiaan kuin Logan Roy konsanaan. Sinclairien nuoren polven esikoinen Cadence, joka ennen oli kaunis ja vahva, nyt heikko ja sairas. Hän ei muista mitään onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.
Tässä on E. Lockhartin teoksen Me olimme valehtelijoita lähtökohta. Mysteeri on kiehtova ja rakentuu sinänsä tutuille elementeille: nuoruuden kesät, lämpimät päivät katoilla ja rannoilla lojuen, ensirakkaus ja – jokin, mikä pilasi kaiken. Jokaisen nuoren elämään ei tietenkään kuulu palvelusväki ja oma tenniskenttä ("kultalusikka poikittain perseessä syntyneet" – lainaus toisesta blogista), ja se on häirinnyt joitakin lukijoita.
Cadence yrittää selvittää, mitä onnettomuuskesänä tapahtui, mutta hänestä tuntuu, että kukaan ei puhu hänelle suoraan. Hänen on koottava kuvaa satunnaisista sirpaleista. Selvitystyötä häiritsee kuitenkin "aivoihin kohdistuneen trauman aiheuttama migreenipäänsärky", jota kuvataan voimakkain metaforin.
"Se osuu ja iskee reiän otsaani. Tunnen, kuinka luunpaloja irtoaa. Noita heilauttaa patsasta uudestaan ja osuu nyt oikean korvani yläpuolelle. Isku pirstoo kalloni."
Myös surun ja rakkauden kuvaukset ovat fyysisiä, suorastaan käsinkosketeltavia. Pidän Lockhartin kielestä.
Loppuratkaisusta en täysin pidä, ja toisaalta pidän. Se muuttaa suhtautumiseni päähenkilöön täysin. Enempää en ehkä voi sanoa, jotten kerro liikaa. Sanottakoon kuitenkin, että mielestäni Me olimme valehtelijoita näkyy kirjasomessa niin usein ihan syystä.
Kommentit
Lähetä kommentti