Kun lukee Runotyttöjä kerta toisensa jälkeen, tavoittaa aina jotain uutta.
Edellisen kerran luin L. M. Montgomeryn Runotyttö etsii tähteään -romaanin kolme vuotta sitten. Silloin poimin siitä synkkiä sävyjä, joita en lapsena huomannut – Montgomeryn kirjoittamisen aikainen masennus näkyi myös Emiliassa ja teoksen kielessä.
Nyt Kaisa Rannan uutta suomennosta lukiessani kiinnitin huomiota aikuistumiseen, lapsuuden jäämiseen taakse vaikka siitä kuinka haluaisi pitää kiinni, onnettomiin esteisiin rakkauden tiellä.
Vaikka lukijoille on ollut jo trilogian ensimmäisestä osasta selvää, kuka päätyy yhteen ja kenen kanssa, kolmas kirja keskittyy romanttisiin kuvioihin ja väärinkäsityksiin, jotka ovat tuttuja myös moderneista rakkaustarinoista. Sukurasite vaikuttaa moniin Emilyn päätöksiin:
"Murrayn ylpeys", rouva Kent kuiskasi ja tuijotti häntä. "Uskonpa hyvinkin, Emily Starr, että ylpeys on sinussa väkevämpi intohimo kuin rakkaus."
Intohimo kirjoittamiseen lieneekin asia, joka pitää Emilyn hengissä niinä pitkinä vuosina, joina hän asuu Uudessakuussa samaan aikaan, kun Teddy, Ilse ja Perry tekevät uraa maailmalla. Lapsuudenystävät tulevat hetkeksi kotiseudulle lomalla – tai eivät tule. Ja kun he tulevat, mikään ei ole niin kuin ennen, mikä saa Ilsen toivomaan, että olisi pysynyt poissa.
Vaikka kirjan alussa on hieman kärsimätön olo ("No niin, saakaa nyt jo toisenne"), Runotyttö etsii tähteään -kirjassa on niin paljon syvyyttä, kerroksia, luonnon ja ihmisluonnon kuvausta, kirjailijaksi kasvamista, että romanttinen juoni on vain yksi osa teosta.
Muutaman vuoden päästä luen romaania taas jostakin eri näkökulmasta. Varmaa kuitenkin on, että Runotyttö-sarjaan palaan aina.
Kommentit
Lähetä kommentti