Mikä viehättävä satu onkaan Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessa!
Sara Crewe on lyhyen elämänsä ajan tottunut hemmotteluun ja ylellisyyteen. Isä on ollut valmis antamaan tyttärelleen kaiken, mutta Saran elämä muuttuu, kun isä kuolee. Sisäoppilaitoksen oma huoneisto ja hienot vaatteet vaihtuvat palvelijantöihin, kylmään ullakkokamariin ja nälkään.
Pientä piikaa juoksutetaan Lontoon kuraisilla kujilla, ja työpäivät ovat pitkiä. Epäinhimillisissä oloissa mielikuvitus tulee avuksi: mielessään Sara on prinsessa.
Eikä todellinen prinsessa unohda heikommassa asemassa olevia. Alkuperäisteos on julkaistu vuonna 1905, jolloin Lontoo hukkui ruskeaan sumuun ja kylmettyneet orpolapset kerjäsivät kadulla. Sara antaa vähästään, vaikka kärsii itsekin huutavasta nälästä.
Sara on lempeä myös eläimiä kohtaan. Hän ruokkii lintuja, ottaa apinan sänkyynsä nukkumaan ja huolehtii koulussa elävästä rotasta.
"Onpa varmasti vaikeaa olla rotta", hän mietti. "Kukaan ei pidä rotista. Kaikki vain juoksevat pois ja kirkuvat: 'Voi, kamala rotta!' - - Mutta kun tuo rotta syntyi, niin eipä siltä kukaan kysynyt, tahtoisiko se olla rotta. Kukaan ei kysynyt siltä: 'Etkö tahtoisi olla mieluummin varpunen?'"
Saran alleviivattu hyveellisyys on ärsyttänyt joitakin lukijoita, mutta minua se ei vaivaa. Päinvastoin, lempeä ja auttavainen Sara voisi toimia mallina vähän jokaiselle. F. H. Burnett lienee laittanut Saraan paljon itseään, sillä Burnett oli niin empaattinen, että joutui muiden ongelmiin eläytyessään jopa taloudellisiin vaikeuksiin!
Pikku prinsessa muistuttaa maailmasta, jossa varakkuus ratkaisi onnen lahjat – ja vaikka paljon on muuttunut, ei ehkä vieläkään aivan tarpeeksi. Kurjuuden vastapainoksi teoksessa on lämpöä ja taikuutta, satukirjan tärkeitä elementtejä.
***
Kirjan on suomentanut Kaisa Ranta.
Kommentit
Lähetä kommentti