Alussa Slaughterin uusi päähenkilö, poliisi Emmy Clifton, tekee niin epäuskottavan virheen, että minulla kestää kauan päästä siitä yli.
Emmy yrittää jutella parhaan ystävänsä tyttären Madisonin kanssa, saada tähän kontaktia, mutta teini ei ole kovin vastaanottavainen. Kun hetkeä myöhemmin tyttö odottaa Emmyä huolestuneen näköisenä ja valmiina puhumaan, Emmy toteaa "Not now" ja kiiruhtaa vatvomaan mieshuolia, jotka eivät ole edes kovin akuutteja. Kohta sekä Madison että tämän paras ystävä ovat kadonneet.
Poliisitutkinta sisältää paljon prosenttiosuuksien pudottelua – kuinka moni kadonnut löytyy elossa minkäkin ajan jälkeen, kuinka moni sieppaaja on perhettä ja kuinka moni tuntematon, mihin siepatut viedään tai haudataan. Sinänsä kiinnostavia tietoja mutta toistuvia (välillä mietin, onko jokin aiempi kohta vain copypastettu myöhempään kohtaan), minkä lisäksi fiktion lukemisen tunne hämärtyy.
Kaiken päälle kirjassa on outo Kauniit ja rohkeat -tyylinen käänne, jolla ei tunnu olevan oikein mitään pointtia. Emmyn ihmissuhteet ovatkin suuressa roolissa, mikä ehkä petaa sarjan tulevia osia. Tämän romaanin perusteella toivon kuitenkin, että myös Sara Lintonista ja Will Trentistä saadaan lukea vielä!
Mielenkiinto pysyy silti yllä, ja varsinkin loppua kohden jännitys tiivistyy. Rikoksen ratkettua seuraa vielä pitkä häivytys, jossa selviää vielä joitakin saippuasarjamaisia salaisuuksia.
Voinee siis sanoa, että jokavuotisesta Slaughter-dekkaristani jäi hieman tyytymätön olo. Tykkäsin, mutta kirjassa on silti tavallista enemmän asioita, joista en tykännyt.
Oi voi.
Kommentit
Lähetä kommentti