Teos saatu Aviador-kustantamolta.
Ville K. Taipaleen toinen runokirja Merenneitosingulariteetti (2025) sisältää runoja tekoälystä maailman osana ja myös maailmasta, jossa olemme ihan ihmisiä.
Tekoäly runojen aiheena on aika rohkea veto – tekoälyssä kun ei ole sitten mitään runollista! Jos miettii vaikka AI:n tuottamaa tekstiä, tietää, että se on latteaa, geneeristä, tylsää ja jopa virheellistä. Lähtökohtaisesti suhtaudun tekoälyyn kielteisesti, ja myös runokokoelma on sitä kohtaan kriittinen. Miten oppii ajattelemaan esimerkiksi abiturientti, joka on kasvanut Chat GPT rinnallaan? Kykeneekö hän itsenäiseen päätöksentekoon?
"Hei tekoälyassistenttini,
kuten jo tiedät,
valmistun tänä keväänä lukiosta,
tai näin ainakin uskon
Äiti ja isä eivät ehdi,
saati osaa auttaa minua tässä
Kaiken yhdessä kokemamme perusteella:
mitä minun tulisi pyrkiä opiskelemaan,
jotta se tukisi kaikkia vahvuuksiani
sekä henkistä tasapainoani?
Ps. Voisitko myös auttaa valitsemaan
juhlavaatteet,
jotka sopivat silmieni ja hiusteni väriin?"
Lukion opettajana kavahdan myös sitä, että jotkut opiskelijat todella käyttävät tekoälyä koulutöihinsä – Chat GPT pääsi viime penkkareiden aikaan jopa lukuisiin abirekkojen lakanoihin. Ajattelu on tällä porukalla jo kaventunut sen verran, että lukiolaiset eivät ymmärrä ensimmäisen tekoälyltä kopioidun rivin paljastavan vilpin.
Taipaleen runot näkevät tekoälyn isompanakin uhkana. Ne kysyvät, voiko tekoäly vallata maailman, voiko se kehittyä itseään ja ihmiskuntaa suuremmaksi. Pitäisikö meidän – viimeistään nyt – tehdä jotakin, jotta pysäyttäisimme muutoksen?
Kaikki runot eivät onneksi käsittele tekoälyä vaan ovat vastapainoksi (ehkä vastakkainasetteluksi) kuvia elämästä, rakkaudesta, hetkistä. Havainnot on muotoiltu vapaamittaisiksi säkeiksi, joissa on kuitenkin oma rytminsä:
"Asetelman hiljaiselo
katson
ikkunasta
valmista teosta
kehykset ja kaikki".
Pidän tästä tyylistä.
Kommentit
Lähetä kommentti