”Ja Katariinan mielessä on jo selvänä tietoisuus, joka Juhanan mielessä on vasta hahmottumassa kivikovana ja katkerana: yhdessä eivät velipuolet Juhana ja Erik tule mahtumaan tähän maailmaan, tilaa ei ole heille molemmille.”
Kymmenvuotiaana luin iloisesti sekaisin niin Mika Waltaria, Carolyn Keeneä kuin Merja Jaloakin. Se ei liene kirjanystävien parissa mitenkään poikkeuksellista, ja minäkin olen saanut Kaarina Maununtyttären joululahjaksi vuonna 1995. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin sain tilaisuuden palata Waltarin pariin, kun valitsin romaanin lukupiirimme kuukauden kirjaksi.
Teos kertoo Kaarinan ja Erik XIV:n tarinan. Hurja ja väkivaltainen kuningas rakastuu nuoreen vanginvartijan tyttäreen, joka tuo kuohuvaan elämään seesteisyyttä ja lämpöä. Erikin mieli on kuitenkin sairas, ja kun tämä vie vihille köyhän kansannaisen, on se koko Ruotsille merkki siitä, että tämä on noiduttu ja menettänyt täysin järkensä.
Minut historia sai taas täysin mukaansa. 1500-luvun Ruotsi oli raaka ja armoton, ja kuninkaallisten sekä aatelin juonittelut kiinnostavia – mutta sellaisia, joita mieluiten katselee vain matkan päästä. On vaikea nähdä, mikä saa Kaarinan rakastumaan vauhkoon Erikiin, mutta rakkaus on uskollinen niin lopun aikojen vankityrmässä kuin kuolemassakin.
Aina silloin tällöin on myös kiehtovaa lukea vanhahtavaa kieltä. 1940-luvulla sanajärjestys, kielen rytmi ja osittain sanastokin olivat luonnollisesti erilaisia. Joihinkin Waltarin maneereihin kiinnitän huomiota – ehkä tarkoituksellisestikin henkilöitä kuvataan samoina toistuvien ilmausten avulla: on kuukasvoja, luunkovia kasvoja ja kirkkaita linnunsilmiä. Huomattavan moni virke myös alkaa mutta-sanalla.
Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta, jonka jännite nousee loppua kohti draaman kaaren mukaisesti, kun salaliittolaiset yrittävät vapauttaa vangitun Erikin, samalla kun toiset haluavat tämän surmaa.
Kommentit
Lähetä kommentti