Opettajan työmäärää on joskus ulkopuolisen vaikea hahmottaa. Jokin aika sitten lehden tekstaripalstalla esiteltiin kuningasidea: lyhyttä päivää tekevät luokanopettajat voisivat opettaa kahta ryhmää saman päivän aikana. Ensimmäinen porukka opiskelisi kahdeksasta kahteentoista, toinen luokallinen mukuloita kävisi koulua puolestapäivästä neljään.
(Kerro, ettet tiedä opettamisesta mitään ilman, että kerrot, ettet tiedä opettamisesta mitään!)
Neronleimauksen saaja ilmeisesti laski yhteen 4 + 4: siinähän sitä on työpäivä täynnä. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että jonkun täytyy myös suunnitella ja valmistella tunnit. Opettaja ei voi mennä luokkaan ja alkaa oppilaiden edessä miettiä, mitä tänään tehtäisiin.
"Mihinkäs me eilen jäätiin? Oliskohan tässä kirjassa hyvä tehtävä tästä aihees... ei kun hetkinen, mulla taitaa olla koneella se yks hyvä matsku, oottakaas hetki!"
Todellisuudessa ope suunnittelee tunteja, askartelee materiaaleja, korjaa kokeita ja tekstejä, kirjoittaa sähköposteja ja Wilma-viestejä, pitää yhteyttä huoltajiin, istuu kokouksissa ja hoitaa erityistehtäviä, kuten juhla- tai viestintätiimin jäsenyyttä. Ne mielipidepalstalla ehdotetun kahdeksan tunnin opetuspäivän päälle, niin meillä on pian uupuneita opettajia paljon enemmän kuin jo on. (Kahdeksan tuntia opettamista vie myös mehut tehokkaasti: siinä ollaan sataprosenttisesti läsnä ja ohjaksissa.)
Uskallan väittää, että useimmat opettajat tekevät liikaa töitä. Toiset eivät, ja siihen on varmasti monia syitä: kokemus, tehokkuus, aikatauluttaminen, elämänhallinta, se että on välttynyt erityistehtäviltä ja ryhmänohjaukselta. Työtunteja voi olla juuri sopiva määrä. Minullakin on ollut kevyitä vuosia – eli juuri niitä oikeanlaisia vuosia.
Kuitenkin jo opettajankoulutuksessa puhuttiin työssäjaksamisesta siitä näkökulmasta, että "laske rimaa". Äikän opet vinkkasivat, miten selvitä vähemmällä: jos opiskelijalla teettää tehtävän, jota ei arvioida arvosanalla, sitä ei tarvitse oikeasti lukea – kunhan kuittaa loppuun, että "Hyvä!", tai hutaisee vaikka oikeinmerkin. Opiskelijalle ei myöskään tarvitse antaa henkilökohtaista palautetta, jos vain länttää arvioinnin yhteyteen valmiiksi luodut seiskan, ysin tai muun arvosanan kriteerit.
"On ihan ok tehdä työnsä tyydyttävällä tasolla", oli ja on edelleen se viesti, jota opettajille suunnataan.
Olen pitkään ollut tämän loppuunpalamista ehkäisevän ajattelutavan aivopesemä ja nyökytellyt: juuri näin, oma jaksaminen on tärkeintä.
Nyt olen kuitenkin alkanut ajatella, että jokin tässä mättää. Millä muulla alalla toitotetaan, että ihan ok riittää?
Sanotaanko siivoojille, että jätät vain ne nurkat pyyhkimättä? Remonttiyrittäjille, että kunhan nyt ovat laatat jotakuinkin kohdillaan? Lääkäreille, että riittää, kun hoidat oiretta, älä turhaan uuvuta itseäsi selvittämällä kokonaisuutta? Taksikuskeille, että ei se mitään, kun reitille tuli ylimääräinen lenkki, näitä sattuu. Good enough is the new perfect!
Ei sanota, päinvastoin. Ammatinharjoittajat saavat heti palautetta, jos homma ei toimi.
Miksi opettajia sitten kehotetaan jatkuvasti hoitamaan työnsä huonommin kuin sen voisi hoitaa? Miksi monet opettajat kuitenkin pyrkivät tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista, vaikka se sitten johtaisi burn outiin ja sairauslomalle?
En ole todellakaan mikään perfektionisti. En hio oppitunteja tai omia materiaalejani tuntikausia. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Silti töihin kuluu aikaa.
En tee töitä yötä myöten, mutta se tarkoittaa sitä, että jotain jää aina rästiin. Ja koska jollain asialla on deadline ja jollain ei, jälkimmäisen asian hoito siirtyy tulevaisuuteen. Sitten tulee taas uusia juoksevia asioita, ja rästit odottavat.
Siksi oli suorastaan onnenpotku, kun olin neljä päivää flunssan takia kotona. Olin siinä kunnossa, etten voinut mennä töihin, mutta en kärsinyt kuitenkaan sängyn pohjalla. Siispä minulla oli vihdoin aikaa tehdä läppärillä niitä asioita, joita en ollut ehtinyt moneen viikkoon tehdä! (Kaikki eivät liittyneet työhön.) Esimerkiksi verkkokurssilaisten tehtävien tarkistamiseen meni puolitoista päivää. Saikun jälkeen en taaskaan koskenut nettikursseihin, koska niihin ei vain tavallisella työviikolla ole aikaa, mutta nyt syyslomalla ne ehtii taas tsekata, kun päivittäinen opetus ei häiritse muuta työntekoa.
Olisin voinut toki periaatteesta olla tekemättä töitä sairaus- tai syyslomalla. Loma on lomaa, banderollit esiin! Mutta kun aloin miettiä syysloman jälkeistä viikkoa, totesin, että teen siitä itselleni mukavamman, kun hoidan töitä alta pois jo nyt.
Tulevana maanantaina opetukseen menee jo neljä tuntia. Opiskelija-asioihin, harjoittelijoiden perehdyttämiseen ja tuleviin tuntisuunnitteluihin menee helposti kaksi tuntia. Aina tulee juoksevia asioita ja Wilma-viestejä, joihin vastata. Jos haluaa pitää itsensä pois ylitöistä ja koiranomistajana saada itsensä ajoissa lemmikkien luokse kotiin, aikaa ”muiden töiden” hoitoon jää päivässä noin tunti tai puolitoista.
Ja se ei riitä!
Moni työkaverini on jo uupunut tai uupumuksen partaalla. Yhdellä kollegalla on kuitenkin hyvä tilanne: hänellä on runsaasti resurssia opiskelijoiden ohjaamiseen ja opetusta todella vähän. Hän onkin ihmetellyt, miten hänellä on näin paljon aikaa käytettävissään – pitäisikö olla tekemässä jotain, järjestämässä jotain, sopimassa jotain?
Sanoin, että ei missään nimessä – nyt nautit! Tällaista työelämän pitäisi olla.
Ja väljyys näkyy: kollegalla on aikaa ja energiaa järjestellä retkiä ja työharjoitteluita, ja niin löysä lukkari kääntyy lopulta myös työnantajan ja opiskelijoiden hyödyksi.
Voi olla, että tämä on utopiaa, mutta mielestäni kaikkien opettajien opetusvelvollisuutta pitäisi hilata alaspäin. (En edes uskalla sanoa ääneen, kuinka paljon, mutta paljon.) Se näkyisi työssäjaksamisena ja siinä, että opettajalla on mahdollisuus tehdä työnsä hyvin musertamatta itseään työn alle. (Varmasti moni ope saattaa myös pudistella päätään: ”Minulla on ihan helppoa! Mitä te oikein teette väärin?”)
Muistelen lämpimästi lukuvuotta, joka oli erityisen kevyt. Pidin oppitunnit, suunnittelin seuraavan päivän tunnit ja lähdin kaverini kanssa salille. Sieltä ehdin hyvissä ajoin hoitamaan koirat, ja minulla oli kaiken päälle vielä aikaa lukea! (Tämän lokakuun aikana olen saanut tasan yhden kirjan loppuun.)
Mikä teki vuodesta helpon? Minulla oli minimimäärä opetusta, ja siihen kuului pari silloista lukion etäkurssia. Kokoontumisia oli jakson aikana muutama, mutta silti lukion kurssit pitivät opetusvelvollisuuteni pienempänä kuin se, että olisin opettanut vain aikuisille maahanmuuttajille suomea. En ollut ryhmänohjaaja, eikä minulla ollut merkittäviä erityistehtäviä. Se oli mukava vuosi.
Olen pyrkinyt sitä kohti jo pitkään, mutta jostain syystä en ole vielä tavoittanut samanlaista vuotta.
Usealla opettajalla on kaikki hyvin, mutta liian moni palaa loppuun. Koko alan pitäisi muuttua. Vasta-argumentiksi ei riitä, että ”mitäs rupesit”. Ei ole hyvä, jos nuoret eivät hakeudu opettajankoulutukseen, koska tietävät opettajien uupuvan. Ei ole oikein, että moni nuori opettaja vaihtaa alaa ensimmäisen työvuoden jälkeen. Eikä ole kenenkään etu, että opettaja ei ehdi eikä jaksa hoitaa työtään kunnolla – ja että se on alalla yleisesti hyväksyttyä ja siihen jopa kannustetaan.
Kommentit
Lähetä kommentti