Koulullamme oli mahdollisuus päästä katsomaan Anu Hälvän suomentamat ja ohjaamat pienoisoopperat Vanhapiika ja varas sekä Puhelin. Alun perin ne ovat G. C. Menottin käsialaa: Vanhapiika ja varas on tehty radiokuunnelmaksi vuonna 1940, ja parikymmentäminuuttinen Puhelin esitettiin ensimmäistä kertaa New Yorkissa 1947.
Opiskelijoille suunnatussa näytöksessä Puhelin nähtiin kokonaan ja Vanhapiika-oopperasta tarjoiltiin katkelma. Suomi toisena kielenä -opiskelijamme käyttäytyivät esityksessä hyvin (vaikka riisuutuva mies aiheuttikin joissain kauhistusta ja kiusaantuneisuutta), ja he sanoivat pitäneensä oopperasta todella paljon. Sen sijaan joidenkin lukiolaisten toiminta aiheutti myötähäpeää: katsomossa juteltiin ja selattiin puhelimia, ja useampi penkkirivi pomppasi pystyyn heti esityksen loppuessa, vaikka asiaan olisi kuulunut aplodeerata, edes kohteliaisuudesta.
En tiedä, vaikuttaako toimipisteen keskiarvoraja lukio-opiskelijoiden käytökseen – jos kouluun pääsee päälle vitosen päättötodistuksella, ei ehkä voi kauhalla vaatia. Silti ihmetyttää jo ihan se, että ihmisellä ei ole uteliaisuutta, ei kiinnostusta uusiin kokemuksiin tai mahdollisesti jopa elämyksiin. Kummallista ajatella, että henkilö istuu yleisössä, lavalla hänen edessään tapahtuu taidetta, ja hän valitsee tuijottaa ruutua tai höpöttää kaverin kanssa! Miten suppeaksi kutistuu maailma, jos ympäristöön suhtautuu näin. Ja kuinka ironista, että lavalla esitetään juuri Puhelinta.
Ja vaikka olisi niin köyhä sielunmaisema, että ei haluaisi tutustua uuteen taiteenlajiin, on vähintäänkin hyvien tapojen mukaista istua hiljaa ja kuunnella, kun toiset esiintyvät. Osoittaa edes näennäistä kiinnostusta.
Useimmat lukiolaiset taisivat käyttäytyä ihan hyvin, mutta kun kuulin, että oopperoita esitetään myöhemmin samalla viikolla Kouvola-talossa, ostin näytökseen liput. Saisinpahan katsoa esityksen rauhassa ilman häiritseviä sivuääniä ja häpeää.
Aikuisnäytöksessä, jossa olimmekin mieheni kanssa nuorimpien katsojien joukossa, saimme katsoa Vanhanpiian ja varkaan kokonaan. Oopperassa vanhanpiian kotiin saapuu kulkuri, jota naimaton nainen, tämän sisäkkö sekä utelias naapuri haksahtavat hyysäämään. Kukaan heistä ei piittaa, vaikka läheisestä vankilasta on karannut ryöväri – vieraan passaamisessa ollaan valmiita menemään kovin pitkälle.
Paitsi että Anu Hälvällä, Emilia Vesalainen-Pellaksella, Riku Pelolla ja Anne Korpelaisella on kaikilla upeat äänet, heissä (erityisesti naisissa) todella on komedianäyttelijän vikaa. Farssimainen ooppera saa hymyilemään ja nauramaankin, dialogi on hupaisaa, ja hauskaa on myös se, miten arkisetkin repliikit lauletaan kovaa ja korkealta. Ehkä siinä piileekin huvittavuuden juju: pilailu oopperan omalla kustannuksella. Kuvittelepa aariaan sanoja, kuten "Herran pieksut" ja "Moikka"!
Puhelin-oopperan puolestaan pystyi katsomaan toistamiseen kokonaan aivan mainiosti. Esityksessä mies yrittää kosia naisystäväänsä, jonka huomion älyluuri toistuvasti vie. Tuskastuneen herran on keksittävä keino saada huomio käännettyä itseensä...
Alkuperäinen Puhelin on 40-luvulta, jolloin puhelinkoje oli seinässä kiinni eikä sillä oikein voinut muuta tehdä kuin kuunnella ja puhua. Silti se on jo ennen vanhaan onnistunut aiheuttamaan harmia. Olisipa todella kiinnostavaa nähdä esitys alkuperäisessä muodossaan! Hälvä on kuitenkin onnistuneesti tuonut telefoonin moderniin aikaan, jolloin komiikkaa saadaan myös selfieistä ja videopuheluista.
Vesalainen-Pellas on loistava puhelimensa vangitsemana naisena, ja myös Pelon ääntä on nautinnollista kuunnella. Pianisti Kirsi Saari säestää varman ammattitaitoisesti, ja kevyt melodia sopii Puhelimen koomiseen rytmiin mainiosti. Hälvän suomennokset toimivat erinomaisesti molemmissa pienoisoopperoissa.
En tiedä, esitetäänkö oopperoita vielä samalla kokoonpanolla tai Hälvän ohjaamina, mutta voin suositella Vanhaapiikaa ja varasta sekä Puhelinta lämpimästi. Viihteellinen ooppera naurattaa mutta on myös ilo korvalle.
Ja ehkä koulunäytöksessäkin jonkun lukiolaisen mieleen syttyi kiinnostuksen kipinä oopperaa kohtaan.
Kommentit
Lähetä kommentti